Kun pohtii 24/7 kuolemaa, lukee englanninkielisiä psykiatrian journaaleja ja puuduttaa pyllyänsä kirjastossa älykkäiden ihmisten nörtätessä vieressä, tekee mieli välillä lukea tai katsoa jotakin aivan roskaa. M ihmettelikin yksi ilta mistä moinen into Unelmien poikamiestytön, Suomen huippumalli haussa, Muodonmuutos yms yms katsomiseen on puhjennut. Itsekin jouduin hieraisemaan silmiä kun yöpöydältä löytyi jos jonkinlaista romanttista pokkaria. Ehkä osa tämän blogin kevytkenkäisyydestäkin on luettavissa saman syyn aiheuttamaksi oirehdinnaksi.
Tiedoksi blogin vieraammille lukijoille, en ole vajonut mihinkään melankolian syövereihin tai itsetuhoisuuteen, kirjoitan vain gradua, joka käsittelee kuolemaa ja suruprosessia. Tarkemmin sanottuna sitä, kuinka teini-ikäiset sen kohtaavat ja sitä käsittelevät.
Virgin suicides ja Sinkkuvaimot eivät nyt nimestä päätellenkään tarjonneet mitään suuria lukuelämyksiä, mutta Riikka Pulkkisen Totta oli ahdistavuudessaan ja koskettavuudessaan hyvä. Ehkä juuri sen takia, että se käsitteli elämää itsessään, ilman mitään glamouria ja gloriaa. Ehkä muutama kyynelkin tuli vieritettyä puolivahingossa kirjaa lukiessa. Kirja käsitteli avioparin suhdetta vaimon saattohoidon aikana. Samalla kirjassa yhdistyivät perheen lasten ja lastenlasten tarinat sekä muutama traaginen rakkaustarina, petetyksi tuleminen, luopumisen tuska ja elämän rajallisuus. Pysähdyin jatkuvasti kerta toisensa jälkeen ihailemaan Pulkkisen älykästä kerrontaa ja sanataiturointia. En tiedä tuntuiko se vain suuren roskapokkarikontrastin takia niin ihmeen hyvältä, vai oliko se oikeasti hyvää. Kertokaa te, jos olette kirjan lukeneet! :)
Ehkä pysyn vain jatkossakin näissä raskaissa aiheissa, niin kerronnan laatu säilyy... Antaa Unelmien poikamiestyttöjen etsiä prinssiään. Ei se kuitenkaan yhden tuotantokauden aikana löydy. Jos löytyy koskaan. Taidan viettää seuraavankin sateisen päivän Riikka Pulkkisen kanssa sohvalla. Death and dying, life and living. Siinä tämän päivän tunnelmia. Life is good.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti